HEI pitkästä aikaa. Viimeks kun kirjottelin oli lokakuu ja vauveli oli vielä mahassa. Siitähän ei kulunu ku kaks päivää että Alma sitten syntyi. Oon monesti miettiny tänne kirjottelua mutta en vaan oo mitenkään saanu aikaseks tai sit oon ollu niin väsyny etten oo jaksanu. Ja mitä kauemmin vaan menee niin sen vaikeampaa tänne palaaminen on ollu. Mutta nyt! Kuitenki melkein joka viikko tulee lueskeltua vanhoja postauksia mitä on tullu millonki tehtyä, niin melkein on nyt pakko alkaa tänne päivitteleen että voi sitten aina palata muistelemaan näitäkin päiviä.
En tiiä, tässähän on menny nyt melkein viis kuukautta viime kirjottelusta, että en todellakaan voi muistaa kaikkea (huono muisti muutenki) mutta voisin laittaa kuitenki ylös tänne edes vähän jotain mitä nyt ainaki sitten kuvien mukana tulee mielee. Voisin palata nyt taaksepäin ja alottaa vaikka ihan sieltä lokakuun puolelta.
Oli keskiviikko 18.lokakuuta. Koko päivä sujui ihan tavallisesti. Jännitin vähän koska perjantaille odotti käynnistysaika jollei neiti itse päätä tulla ulos. Koko päivän tehtiin ihan normijuttuja, illalla Äiti ja Tuula oli käymässä, opetin äitiä virkkaamaan, koko päivänä ei ollu mitään ihmeempiä tuntemuksia tai supistuksia. Alko olla jo ilta ja menin laittamaan Adan nukkumaan, iltasadun jälkeen tuntu muutamia supistuksia, ihan niinkuin oli tuntunu joka ilta mutta menneet ohi puoleen yöhön mennessä. Niinpä en uskonu että lähtö olis edes lähellä. Mentiin nukkumaan, mutta tällä kertaa supistukset vain koveni, lähetin äitillekki viestiä että voiko tilanne muuttua ihan noin vaan että oisko nyt oikeasti se lähtö vai. Niin Felix sitten päätti että lähetään nyt kuitenki kokkolaan ihan vaan näytille vaikka. Hetken päästä päästiin lähtemään ja hyvä niin, eteisessä mulla alko mennä jo jalat alta. Ajomatkan aikana sain 18 supistusta muutaman minuutin välein. Sinnikkäästi kävelin koko sairaalan läpi osastolle, olin 100varma että lähetään takas kotiin vielä. Mutta kuinkas kävikään. Ei hirveesti hoitaja ehtiny haastatella kun tilanne oli jo täysin käynnissä ja tyttö syntyi n 2 tuntia sairaalassa olon jälkeen. Kaikki meni paljon nopeammin ja helpommin mitä ekalla kerralla (18h).
Syliin saatiin ihan täydellinen tyttö tummilla hiuksilla ja pyöreillä poskilla, meidän Alma.
En tiiä, tässähän on menny nyt melkein viis kuukautta viime kirjottelusta, että en todellakaan voi muistaa kaikkea (huono muisti muutenki) mutta voisin laittaa kuitenki ylös tänne edes vähän jotain mitä nyt ainaki sitten kuvien mukana tulee mielee. Voisin palata nyt taaksepäin ja alottaa vaikka ihan sieltä lokakuun puolelta.
Oli keskiviikko 18.lokakuuta. Koko päivä sujui ihan tavallisesti. Jännitin vähän koska perjantaille odotti käynnistysaika jollei neiti itse päätä tulla ulos. Koko päivän tehtiin ihan normijuttuja, illalla Äiti ja Tuula oli käymässä, opetin äitiä virkkaamaan, koko päivänä ei ollu mitään ihmeempiä tuntemuksia tai supistuksia. Alko olla jo ilta ja menin laittamaan Adan nukkumaan, iltasadun jälkeen tuntu muutamia supistuksia, ihan niinkuin oli tuntunu joka ilta mutta menneet ohi puoleen yöhön mennessä. Niinpä en uskonu että lähtö olis edes lähellä. Mentiin nukkumaan, mutta tällä kertaa supistukset vain koveni, lähetin äitillekki viestiä että voiko tilanne muuttua ihan noin vaan että oisko nyt oikeasti se lähtö vai. Niin Felix sitten päätti että lähetään nyt kuitenki kokkolaan ihan vaan näytille vaikka. Hetken päästä päästiin lähtemään ja hyvä niin, eteisessä mulla alko mennä jo jalat alta. Ajomatkan aikana sain 18 supistusta muutaman minuutin välein. Sinnikkäästi kävelin koko sairaalan läpi osastolle, olin 100varma että lähetään takas kotiin vielä. Mutta kuinkas kävikään. Ei hirveesti hoitaja ehtiny haastatella kun tilanne oli jo täysin käynnissä ja tyttö syntyi n 2 tuntia sairaalassa olon jälkeen. Kaikki meni paljon nopeammin ja helpommin mitä ekalla kerralla (18h).
Syliin saatiin ihan täydellinen tyttö tummilla hiuksilla ja pyöreillä poskilla, meidän Alma.
Henkilökuntaan kokkolassa olin tosi tyytyväinen ja meillä oli siellä hyvät oltavat, mutta kyllä se vaan oli ihanaa päästä kotiin ja ihan luottavaisin mielin vaikka vauva olikin ihan tuore. Ada otti Alman hyvin vastaan, oli utelias ja huolehtivainen. Mulle osotti kuitenki vähän mieltään, mutta sekin meni nopeasti ohi. Niin vaan alettiin tutustumaan uuteen arkeen kahden lapsen vanhempina.
Tänä päivänä Alma on jo reilu neljän kuukauden ikäinen, reipas neiti joka kasvaa ihan hurjaa vauhtia. Nukkuu yöt ihan hyvin, päivisin sais nukkua kyllä vähän enemmän... Imettäminenkin lähti hyvin käyntiin ja nyt ollaan just alotettu soseiden maistelut. Alma on tosi kiinnostunu kaikesta mitä Ada tekee ja kova kiire on jo siskon perään.
Ihana seurata miten tytöt tästä kasvaa yhdessä <3
Nyt oon kirjottanu tätä postausta jo pari tuntia pienten paussien kanssa joten palataan asiaan kun saan taas mahdollisuuden.
Kiva että olet takaisin :)
VastaaPoista:)
Poista