Tänään on illalla ratsastustunti pitkästä aikaa.
En enään muista millon alotin ratsastustunnit, mutta Nurkilla se oli. Parin vuoden päästä siirryin J-pr:lle ja siitä parin vuoden päästä aloin hoitamaan Danusiaa neljän vuoden ajan melkein joka päivä viikossa. Siivosin, hoidin, ratsastin, asuin melkein tallilla.
Muutaman vuoden tauko tuli Sote-opiskelujen aikaan ja sillon myös Danusia pääsi vihreille laitumille.
Alotin uudestaan tällä kertaa Patin tallilla. Kerkesin ratsastaa n. vuoden kunnes aloin odottamaan Adaa ja otin taas paussia. Adan syntymän jälkeen kesällä alotin taas, östensössä jossa oon käyny tähän asti melkein kerran viikossa. Nyt tosin ollu viikkojen tauko johtuen säistä, sairastelusta, kiireistä ja joulusta. Mutta tänään vihdoin pääsen taas Sempan selkään.
Käyn kerran viikossa powerstepissa ja n.kerran viikossa ratsastustunnilla ja kyse on vaan muutamasta tunnista kerralla ja silti joka kerta mulla tulee huono omatunto jättää Ada kotiin oman isänsä kanssa tai muualle hoitoon. Mun on tosi vaikee kysyä hoitajaa, ajattelen aina että kehtaanko taas. Kyse ei oo siitä ettenkö luottais henkilöihin jotka Adan kanssa on. Tunnen vaan olevani ihan huono Äiti lähtiessä, vaikka oon Adan kanssa joka päivä ja ne muut 5 iltaa viikossa ja joka yö.
Powerstepissa en kerkeä ajatella mitään muuta ku ite tekemistä ja oon tunnin jälkeen aina ihan loppu, mutta kuitenki lataan uutta energiaa ja jaksan paremmin kotona.
Tallilla ja ratsastaessa sama juttu, ei voi miettiä kotitöitä työskennellessä 500kilosen eläimen kanssa ja näin saan taas nollattua mun pään. Ja mä nautin niin paljon ku pääsen rakkaan harrastuksen pariin, se lähtö kotoa on vaan hankalaa, mulle.
Etten jäis kotiin niin Felix onneks aina kannustaa mua lähtemään, Ada saa laatuaikaa muitten kanssa ja mä saan omaa aikaa omissa touhuissa. Tästä lähin yritän opetella lähtemään hyvillä mielin ja ajatella vaan positiivisia vaikutuksia mitä harrastuksista saa, ehkä se sitte helpottaa joskus!
Alla muutama kuva rakkaasta Danusiasta joka oli melkein ku oma <3